SAVOTTA

SAVOTTA

Taitaapa olla kolmeen viimeiseen miesmuistiin
ensimmäinen kuivahko syyskuu sateen suhteen,
vesikin lähes pölisee.

Aluekengille ei juuri ole käyttöä;
kusiluistimilla pärjää tavallinen ihmiseläin kovin hyvin,
voi suorittaa kartanolla vielä tarvittavat pikkupuuhat
askeliaan varomatta.

Kumikengät ulajavat porstuan loukoissa,
vaativat sukkamehua tuotavaksi janoonsa;
niistä nyt kukaan jaksa innostua,
kausikengistä.

Oivallista on ollut paiskia puusavottaa,
palata siinä souvissa lapsuusajan tietämiin;
joka syksyiseen talvelle valmistautumiseen
pienen kyläyhteisön laidalla.

Haistimen rantteella puuhastelusta poimimat hajut
ja tuoksut saavat mielen villiin -
eetoksen laukkomaan tie sonnalla sivuryöppyä.

Sahanpurun hajun, kuumaksi sahatun huskin katkun
ja laavulta pöllähtelevän tervaksen tuoksun
kuulaan taivaan ääriä hipova yhdistelmä
on sellainen tälli että sitä ällistelee vielä ehtoollakin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne