KARHU

KARHU

Kylläpä reippaasti urakoi nyt lounas,
keskeytymätöntä kolmea vuoroa paahtaa lempo,
sellaisella intensiteetillä,
ettei sekaan meinaa mahtua löysällä askeleella.

Meinaa jäisellä kentällä peruuttaa etuperin kulkevaa;
kyyryyn käydä pitää,
etukenossa vastata hampaat irvikissan tapaan.

Sellainen näky naurattaa myötäleeseen astujia,
vähäläntä käppyrä - lyyssin liepeet lepattain,
juuri ja juuri elämän raiteella taiteillen,
pyristelemässä vastahankaan.

Helmikuinen pastoraalinäytelmä;
koiru kiskomassa isäntäänsä paskalenkillä,
varpusparvi tirskuu orapihlajavitelikössä,
puluparvi läpsyttää aploodit.

Karhu möyrii ohitse - lapsuuden sankari,
huiskutan sille;
perässä murisee poikanen sepeliä sontien.

Kauneus löytyy terän edessä kaartuvasta aallosta,
sen tasaisesta jatkuvuudesta
sekoittuneena moottorin kumeaan möyrintään.
Keltainen on orastava kevään enne.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!