RUOJA

RUOJA

Yö pakenee nyt melkoisella haipakalla,
haalaa hämärää kainalossaan;
auvoistumassa ovat huomenet kerta kerran jälkeen
yhä vaan varhemmin.

Kovin on huikentelevainen ihmisen sielu
jo näin kevään orastavalla korvallakin;
käy työlääksi pitää lempoa aisoissa,
on pahkeinen heti hulluttelemaan karkaamassa;
näkee riettautta kaikkialla mihin silmänsä sattuu.
Tämä jumalan luoma harmi.

Poissa on vakaa, miehisen jäyhä kokonaisuus,
itsensä hillintä, ihmisiksi olosta puhumattakaan;
riähkäksi perhana muuttuu,
kujehtii,
puuttuu jokahiseen ilon pisaraan sellaisella wimmalla,
että tyrät rytkyy,
vaikka eessäpäin ovat wanhan muistin mukaan
vielä helmi-maaliskuun tuiskut ja tuiverrukset.

Ne kuittaa käden huiskautuksella ruoja,
yllyttää kiskomaan ummenkulkijaa ulajamaan,
nykii hihasta,
pukkii olasta,
suuntaa viittoo huima järven aavalle.
Sinne pitäisi lähtä kiekkoa kiertämään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!