MÄRKÄ

MÄRKÄ

Runo valuu vuoren kuvetta;
kuin puro parahultaisesti,
se polveilee,
ryöppyää draaman lennokkaimmissa kohdissa.

Asettuu välillä ohueksi noroksi,
vieläkin vähäpätöisemmäksi - pelkäksi veden hajuksi,
aavistukseksi edesmenneestä autereesta,
terhenestä joka tiivistyi kalliopahtaaseen
ennen "Parasta ennen" käyttöpäivää.

Ja sitten taas,
purskahtaa putkahtaen sielun kallio-onsien sisältä,
syvimpien rakojen syövereistä entistä ankarampana,
väkevästi tuiskahtelevana vuona;
valmiina yhtymään toisen kaltaisensa,
willinä ja vapaana eetosten vuorilla syntyneen kera.

Mik' onkaan se iloisen hilpeä solina,
sielun hillitön laulu veden tapaan auringolle;
taivaiden kultaiselle kehrälle,
joka aikaan saa märän loputtoman uudestisyntymisen
maailman alusta maailman loppuun.

On vain yksi ikuinen asia ratkaisematta,
lompolon mustassa tyvenessä se miettii vielä kerran
kuka keksi märän veden.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!