DiSSONANSSi
Kultainen kehrä katosi maan nielaisemana juuri,
ehtoota pukkaa kovalla tohinalla;
kevättä kohden hämy kestää aina vaan kauemmin
ja siilautuvaan siniseen yhtyvät maaston tummat
kummasti harmoniassa,
kuni hämärän henget voittavat valon viimeisen kajon.
Riitasointuna tievan päällä kököttävän harmaan runon
akkunasta heijastuva oranssi;
laitimmainen terveinen auringolta ennen yön syliä.
Pakkanen kirii itseään,
napsautelee nurkkia kurkkien ikkunoista;
tuta saa saman myös joku periksi antanut puu,
häikäilemättä rapsauttaa solun halki.
Tässä tyvenessä hiljaisuudessa lepää sielun syvin,
se pyhin.
se haihattelevien eetosten ydin,
willeinpien aatosten hulvaton nippu,
dissonanssien dissonanssi,
kaikkien riitasointujen äiti.
Ja voi hyvin.
Mikäpä ettei voisi,
tällaisessa ihanassa,
muinaisten tarujen karussa maassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi