PiETTIÖ
Hopeapilkkuinen taivaanpankko,
tummina häämöttävät tunturit pohjoisen puolella;
on pysähtynyttä hiljaista,
melkein kuulee vaisusti maanpiirin päällä
laukkaavan tuliketun - ei aniko.
Viimeiset rastaat nuokkuvat ylipainoisina vaiti
Raunin puun oksain tyvillä,
kaipa niille lähtö valkenee heti
kun pääsevät hyppäämään pohjoisen selkään.
Vaan paras kaikesta on iltayön mykkyyteen
herännyt piettiö - jo toista päivää rantteella,
eipä osaa lempo päättää rykimisestä.
Kutvailee sellaisena holtittoman oloisena,
hölökyilee kuin nuori pojankloppi
oikiaan naiseen törmänneenä,
kömpelössä puperteetissaan.
Kaikkihan siinä hetkessä tuntuu liian suurelta;
nainen, kädet, pää... ties vaikka mikä,
eikä sittenkään tikka poikaansa opasta kololle.
Saamatta jää - oppi, klopilta,
nolona polona katselee varpaitaan,
piettiö koparoitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi