VALKOiSET
Tyyninä lipuvat pyylevät,
valkoisen laheat - pöyheät korskeat norjat;
yöttömän yön sorjat lompolon mustassa kuvastimessa.
Soluvat arktisen valon mykkinä runoina,
willien sanojen kiihkeinä puroina;
kiehtoen liehtoen,
sieluja punoen runojen lomiin
kauneuden nimiin sanoihin somiin.
Kaartavat kaulaansa itseään katsellen,
liukuvat verkkaan yön tyvenen hymenellä,
pesäänsä valvoen - poikiaan palvoen.
Taivaankaarella synkkä risti,
tumma - äkkikuoleman julmettu uhka;
kaartaa ja saartaa,
saalista kiertää - auvoisten joukaisten sieluja hiertää.
Pelastaa usva,
hellästi kallaita valuu;
kietoo harsuiseen huntuun uljaiden tuskan.
Toivo herää,
wäkevää uskoa rintoihin kerää,
ehkä näkevät poikaset sittenkin
Satumaan hehkuvan ruskan.
Valkoiset
VastaaPoistaelin läpi runosi, tarinan,
kummastelen kuinka sanasi kaikuivat leinon tavoin aina omin sanoin vielähän loirin löytää vaan kehtaako vanhalta sepältä pyytää
Anonyymille:
VastaaPoistaSanat asettuvat omille paikoilleen,
niille varatuille sijoilleen
kun ne valitaan parhaista mahdollisista.
Kiitän sanoistasi.
Loiri - mikä mainio kysymys.