KUOLONKOHTiA

KUOLONKOHTiA

Mainingit sortuvat rantaan loputtomiin,
hengästymättä hiovat santaa puhki;
mitään muuta erityisen merkittävää ei tapahdu,
ei näillä mailla eikä halmeilla - kukaan muu ei huhki.

Kääntynyt juuri luoteeksi - poroja virumassa hiekalla.
Pieniä noroja siellä täällä lirumassa äitinsä syliin.

Lokkiparven jäljet siloutuvat muutamalla pyyhkyllä,
huuhtoutuvat paluuvirtaan - ovat ikuisesti poissa.
Kirkuna sulautuu puuskaan.

Tuulen asetuttua kuulee saapuvan aallon kohinan
ja poistuvan kihinän.
Niiden välissä kuolonkohta - välitila,
tyyten mykkä hetki joka ainoalle aallolle.
Se on opeteltava jokaisen erikseen kuulemaan;
jos siis tahtoo - niin kovin persoonallista.
Jokainen kuulee sen eri tavoin - osa kuulematta,
mutta siellä se on.

Nii-in - useimmat tallustelevat sannalla kuulematta,
humeettins' muita murheita täynnä.
Jäljet jäävät - huuhtoutuvat pois - murheet jäävät.

Yltiöpäiset, wanhat haihattelevat hipit kuulevat;
runosanat piilevät kuolokohdissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!