RAAPUTiN

RAAPUTiN

Koillinen puhaltaa liekkein yli,
tuiskauttaa kirpeää savua niin roiman annoksen,
että terva-aromi kirvelee haistimessa
ja silmänurkasta tirahtaa kyynel;
tekeepä mojovan kulpon lumeen.

ÄH! Tihrustan ympärilleni - harmaita pilviä.
Liikkumaton, rikkumaton hiljaisuus vetistää silmiä,
kiristän iirislihasta.

Riekkojen kiemurat tunturikoivikon uudislumella;
runo - naa, pikemminkin runokokoelma;
tuhansien sanojen vitvettelevä, monimutkainen polku,
jota voi taivaltaa eeskahtaalle pinnalla.
Taikka astumalla puolimatkasta kieppiin,
seuraten sisältä käsin toisen humeetin intervalleja
ikään kuin peilaten niitä itseen.

Ja nousta taas ylös - ulos vitilumelle äkättyään,
jotta se on sen sortin sillisalaatti,
josta saa eniten selvää
vasta kun asettuu itse kertojan osaan.

Talvipäivä on pussissa hoksaamalla mukavia asioita:
Riimi on raaputin, joka kutittaa munaskuita myöten,
piilevä riimi on kapine,
jolla laukaistaan kihelmöivä tola huikaisevaksi lopuksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!