SELLAiNEN SATTUU

SELLAiNEN SATTUU

Näinä syksyn reunimmaisina,
kuulaina päivinä;
aikana ennen tuokion kestävää loskaa
ja maan vaipumista valkean vaipan alle,
meidän pohjoisen ihmisten näkökyky
paranee tai korjaantuu kummasti.

Kenties siihen on syynä humeetin vaistomainen
virittyminen lämpimän värisillä muistikuvilla,
varautuen pimeää ja kylmää pitkää talvea varten;
mene ja tiedä - ehken siihen löytyisi joku muu selitys,
jos siihen ankarasti puurtaen paneutuisi.

Joka tapauksessa näiden aamujen
hienot kajeet havahduttavat huomaamaan.
Jyrkkinä, hehkuvina palavat taivaat,
liekehtivät niin että on suorastaan hillittävä menoa.

Otettava taukoa,
asetuttava aloilleen vartoomaan laantumista;
tyynenä vain seurattava kun hehku kesyyntyy rusoksi
muuntuu lopulta pilven reunojen puunnoksi.

Sellainen sattuu kovasti sieluun - k o s k e t t a a,
näkymä korventuu mieleen tuokiokuvaksi,
takautuu sieltä kieleen sydäntalvella;
jakaantuu ilmaisuna ystäville pitkin maita ja mantuja.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!