ENNE

ENNE

Syksyn ensimmäinen suudelma osuu otsaani,
viileä kuin jäätyneen poron kieli
ja märkä kuin täyslaidallinen vastahankasta
avoveneen keulasta.

Joku hätäinen koivunrassi on kai kellastunut
silkasta ruskan odotuksen harmistuksesta,
vaikka siihen lystiin ja väri-iloitteluun on vielä tovi,
toinenkin jos niikseen tulee;
päivämäärää ja kellon aikaa kun ei ole lyöty lukkoon.

Hyytymistä on kuitenkin havaittavissa,
öisin halla lipoo alavia maita,
utuinen viitta hipoo odelmaa runona,
saa kastehelmet välkkymään huomenen ensikajossa.

Semmoinen näkymä on pysähtyjälle kaunista,
varhaiselle kukkujalle,
joka pitää äänettömyyden kuiskauksista,
uteliaan hiiripöllön pehmeistä siiveniskuista usvan yllä.

Aika on pantu viraltaan,
vain valo kertoo missä mennään,
puolihämärä yhtyy huomeneen ja käy.

Tuohikiehinen ritisee, romantisoi hetken tuoksulla,
valkea syttyy ja musta kana asettuu aloilleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!