NATALiS SOLiS iNViCTi

NATALiS SOLiS iNViCTi
 

Pesäpäivät ovat ollutta ja mennyttä.
On voittamattoman auringon syntymäpäivä.

Jokaiseen uuteen huomeneen kuuluu täst'edes
ja vastakin yhä väkevämpi kajo taivaanpiirillä,
yhä vahvempi, päivä päivältä paksuneva kultainen viiva;
aina auringon ujoon ensi pilkistykseen saakka.
Sikäli ja mikäli ja vain,
jos luonto suo lähes pilvettömän sääilmiön.

Tässä ajassa tummansininen,
tähtien pilkuttama taivaankansi liukuu ultramariiniin,
avaruuden läpi siintää lahea kaje
joka ohenee hennoksi sineksi.
Ja vihdoin - keskipäivällä,
kultainen kaistale ilmestyy näköpiiriin horisontin ylle.

Tyhjäkäynnille tipahtanut aika saa siitä merkin,
vaiennettu, pysähtynyt hiljaisuus alkaa elää - liikuttaa.

Tuulen lehähdys varistaa huurretta ritvoilta,
lumihiutaleiden nostama meteli sevään törmätessään
kuulostaa äänettömyydessä raekuurolta peltikattoon.

Tintin pyrähdys naapurin oksalle atimaan
ulottuu aistimiin kääntäen päätä.
Saa heristämään moittien sormea: hyss.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!