maanantai 5. heinäkuuta 2010

RANTAKALA


RANTAKALA

Oli taas se aika vuodesta kun tilallisen leski Hilima-Lyydia Römperi ja poikamiehenä, jostakin lemmon syystä hautaan näköjään menevä Immanuel Tempakka, oikeammin Kivimäki (Stenbeck) jos suomalaisittain olisivat wanhat kyläläiset halunneet liikanimellä kutsua, tekivät tahollaan lähtöä.

Mutta hyvin kelpasi Immanuelille Tempakkakin, kun ei ollut ikänään muulla nimellä kuullut kutsuttavan ja ensimmäisen kerran näki sukunimensä oikein kirjoitettuna vasta kun koulussa oli aakkoset päähän taottu ja nimet opetettu kädestä pitäen.

Hilima-Lyydia oli leskeksi päästyään siirtynyt pitäjän keskustaan, valmiiden lähipalvelujen tykö. Oli myynyt talonsa ja tonttinsa ja jakanut rahat ennakkoperintöinä penikoiden kesken.
Pienen saaren oli jättänyt omiin nimiinsä henkireiäksi.

Sinne oli Hilima-Lyydia 82v, omalla tahollaan laittautumassa ja sinne samalle saarelle Tempakan Immanuel, wanhapoika 81v, samoin tahollaan.
Veneen oli wanhapoika käynyt asianmukaisesti jo aamulla tyhjäämässä sateen  jäljiltä. Talaksesta nostanut verkon paljuun. Setvinyt poijut ja tupurit sekä tankannut veneen perässä kököttävän  kolmiheppasen Siikkalin (Seagul).
Sitten oli nostanut valmiiksi kyytiin vanhan kaikissa elämän myrskyissä elämäntyön tehneet nokisen padan ja kolmijalan. Hilima-Lyydia oli luvannut tuoda muut tarvittavat tykötarpeet tulessaan.

Hilima-Lyydia teki lähtöä, pirssimies kaarsi pihan eteen ja nousi nostamaan kassia ja muuten avustamaan. Jalka ei ollut enää varma, vaikkakin kepeä kyllä vielä. Naapurin akkunassa verho heilahti, nooh - se nyt on pikkutaajaman ikuinen pieni lisämauste ja sille nyt ei yksin kertaisesti vain voi kertakaikkiaan mitään. Olihan se Hilima-Lyydia kertonutkin edellisenä iltana naaapurille että nyt hän lähtee Immanuelin luona pistäytymään ja saaressakin, jos vain luoja suo sään.
Ja luoja soi. Sinivalkoinen taivas, tyyntäkin lähes, oiwallinen keskikesän päivä seremoniallisiin tarkoituksiin. Juuri sopiva.

Pirssimies suhautti Immanuelin rantteelle ja avitti leskirouvan ulos kassinsa kera. Sovittiin paluukyydistä tuota tuonnenpana. Kuski surautti pois ja aikailematta läksivät molemmat rantaan rinnatusten. Kauempaa näytti kuin samaa jalkaa ja kevyttäkin kepeämmin vielä nousisi jalka.
Menossa oli motivaatiota, elämänmakua, joka wanhoilla yleensä pakkaa ohenemaan vuosien saatossa.

Veneellä suoritettin vielä pikakatsastus ja sitten Immanuel käänsi veneen sopivaksi leskirouvan nousta. Nousi itsekkin ja pukkasi sitten venosen kohti aavoja ulapoita. Käynnistinnaru oli valmiiksi kiedottu joten ryyppy päälle, kaasu puolelle ja rivakka kiskaisu. Siikkali hörähti lupaavasti. Toinen kieputus ja uusi kiskaisu. Pörisemäänhän alkoi, taattu vekotin. No mikä ettei - brittien armeijakamaa.

Lähtivät menemään leskirouvan saarta kohden joka häämötti etuoikealla, noin viiden kilometrin päässä. Eipä siinä isompia viitsinyt alkaa huutelemaan, koneen pörpöttäessä, muut järvellä olijat kyllä kuulisivat. Paitsi ne ei jotka oli tarkoitettu.
Puolen välin maissa, alkoivat lähestyä selästä kohoavaa kallioista luotoa. No oli siinä sentään muutama vesa ja yksi puuksi laskettava tuulenpieksämä männynkäkkärä. Immanuel löysäsi kaasua, käänteli päätään eeskahtaalle, haki merkkejä. Luotausta ei enää hänen kokemuksellaan tarvittu, ikänsä näitä vesiä seilannut ja kalojen kera huseerannut.

Sitten oltiin jo kohdilla, melko likellä luodon silokallioista kärkeä joka vietti jyrkästi veteen. Siitä kymmenkunnan metriä kun wanhapoika molskautti rantatupurin, nosti nelimetrisen, 15 millisen sokkeliverkon veden varaan, kiinnitti siihen poijun ja nyökkäsi.

Hilima-Lyydia alkoi verkkaiseen tahtiin kiskoa airoista, luodolta poispäin. Sanoja ei tarvittu, Parikymmentä vuotta samaa seremoniaa, samaa riittiä, piisaa kyllä hitsaamaan toimenpiteet niin juurevasti humeettiin ettei niitä tarvitse sieltä virkkuukoukulla onkia ja huulia aukomalla ojentaa.
Näin oli tehty ukko Römpperin kuolemaa seuranneesta kesästä saakka ja eikö asiaan ollut lähivuosinakaan tulossa isompia muutoksia vaikka kirkkoherra ja kunnanlääkärikin olivat asian ottaneet jo puheeksi moniaita kertoja. Huomautelleet iästä ja vesillä porkkaamisesta.

Verkko loppui ennen aikojaan. Mitenkäs se nyt kolmekymmentä metriä pitkälle riittikään? Mutta paikka oli hyvä. Rintaus jossa syveni äkisti. Verkko oli kuudesta metristä, laskeutuen juumaan aina kolmeentoista metriin saakka.
Ei sitä nääs tiennyt missä syvyydessä ne muikut milloinkin viihtyvät joten siltä kannalta tämä oli sitten tässä. Pitkän muistikokemuksen myötä - sen "hiljaisen" tiedon myötä jonka siirtymistä sukupolvelta toiselle ei enää tapahtunut niissä mittapuissa kuin muinoin.
Nykyisin tahtoi olla suuriakin katkoksia tiedonsiirrossa. Ei se netti sentään koskaan pysty korvaamaan kokemusta vaikka tällaisen retken sen kautta toki sopimaan muuten pystyy.  

Kun verkko oli saatettu tolalle, wanhapoika nykäisi moottorin käyntiin ja matkaa jatkettiin Hilima-Lyydian saaren laituriin. Tavarat nostettiin pois ja vene kiinnitettiin. Sitten alettiin järjestellä tarpeelliset tykökalut paikoilleen. Tehtiin tulet ja valittiin istuinpaikat huolella. Ei se perhana muikkukaan mikään hätähousu ole, kyllä ainakin nelisen tuntia on tässä odotettava ja käytettävä aikaa johonkin muuhun kuni päästään verkkoa kokemaan.

Mitäpäs sitä, useimmat asiat oli kaluttu jo juurta jaksain aikain saatossa. Tällä reissulla, muikun käyntiä odotellessa haukuttiin kaikki politikat läpeensä. Ja hieman ylikin. Nimittäin seremoniaan kuului että kun oli tuntia vaille verkoille lähtö, noin pyöreästi, otettiin ensimmäinen ryyppi palowiinaa. 
Koska Hilima-Lyydia oli mieltynyt savuviinaan, ryypiksi oli vakiintunut aikain saatossa irkkukansan Bushmills. Eikä siihen ollut Immanuelilla mitään poikkipuhetta, leskirouva hoiteli wiina- ja vermepuolen, hänelle jäi muikun huolinta.

Kun tunti oli kiertänyt mittansa, kulautettiin toisellekin jalalle ja sitten pukkasivat venosen vesille ja läksivät puksuttamaan poijua kohti joka näkyikin heti tovin päästä.

Immanuel kurotti verkon pään. Alkupää vaikutti hiljaiselta mutta muutaman metrin lapettuaan Immanuelin kasvot kääntyivät hymyyn. Hän kääntyi leskirouvaan päin ja nyökkäsi. Jatkoi sitten lappamistaan. Sanoja ei tarvittu. Hiljaisuus kunnioitti tilaisuutta.
Kun pää tuli käteen, Immanuel laavasi verkon veneen pohjalle, litinä ja lätinä kuului verkossa pyristelevästä muikkuparvesta. Molemmilla veneessä olijoilla tyytyväinen virnistys. Järvi ei pettänyt, eikä pettäneet taidotkaan.

Läksivät kaartamaan saaren laituriin. Saapuivat ja alkoivat töihin joihin ei neuvonantajia eikä assisteeraajia tarvittu. Kotvan kuluttua oli muikut päästelty toisen sitä mukaa peratessa.
Nelisen kiloa kertyi, kahdelle syöjälle liiaksikin, mutta saattoihan joku sattumoisin pistäytyä jos sattuisi ohikulkeissaan hoksimaan. Muutoin vietäisiin mantereelle loput.

Hiipunut tuli esiin, kolmijalka tulelle, huuhdotut muikut vähään suolaveteen, voita nyrkin kokoinen mötikkä ja siinä se oli. Sitten vaan odottelua että alkaa porisemaan. Kun on kymmenen minuuttia sitä tehnyt, lisätään pari desiä kuohukermaa ja litra maitoa. Sekoitetaan varoen etteivät muikut hajoa.
Kun maito alkaa kuohahtamaan, nostetaan tulelta pois, siihen liepeille ja annetaan tuokio asettautua. Sitten vaan - joko padasta lusikoilla tai fiineimmissä piireissä kapustalla lautaselle ja vasta siitä lusikalla. Ja ei kun käkättimeen.
Tapoja on niin monia kuin syöjiäkin. Kaikki hyviä.

Rantakala, tätä riittiä olivat Hilima-Lyydia ja Immanuel harrastaneet ja rakastaneet jo parisenkymmentä vuotta. Ja hyvältä oli se joka kerta tuntunut, heti ensimmäisistä kerroista alkaen. Ei yhtään poikkipuolista sanaa, ei pahaa mieltä, ei edes kunnon krapulaa, kun pysyi mielen nostatus kohtuudessa.

Joskus kun olivat pakanneet ja istuivat valmiiksi kotomatkaa jo veneessä, niin Hilima-Lyydiasta tuntui kuin ukko Römperi olisi jostain toisesta maailmasta lähettänyt viestiä: "Nautti sinä eukkoseni niin kauan rantakalasta kun sinussa vain henkeä piisaa, kyllä minä täällä jaksan odottaa.
Että elä ole milläskään niistä papin ja kunnanlääkärin puheista."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Maailmassa on vain yksi kala joka riittää kaikille - rantakala. Leipää ei tarvita jos ei tule vieraita.

1 kommentti:

  1. Leena Soini:
    Rantakala on loistava kuvaus elämästä;
    tästä hetkestä, jota juuri nyt eletään.
    Minun mielestäni kyse ei ole iästä, vaan
    elämästä, joka on tässä ja nyt.
    Jokaisen ihmisen oikeudesta ottaa se irti
    se elämys, jonka kykenee!

    Leena Soinille:
    Kiitän kommentistasi joka oli sotkeutunut
    bittiavaruuden syövereihin, mutta on nyt
    asiaan kuuluvalla paikallaan.

    VastaaPoista

Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia  
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi