ONNELLiNEN MiES

ONNELLiNEN MiES

Talvi se vaan teki tuloaan, varmat merkit siitä olivat, vaikkei nyt ihan lunta vielä ollutkaan. Ei ollut edes käypässyt, kuten useina syksyinä tästä taa'päin. Pakkasta sentään kyllä, parahultaisesti päälle kymmenen pykälää.

Riitettä riitti, alkoi olla rannoillakin aamulla sen verta ettei raskinut ensiluokkaista puuvenettä tuhmakaan alkaa puhki soutaa, eikä etenkään Piekka-Anselmi. Sehän uppoaa yks'öinen riite venelautaan kuin puukonterä voihin.
Hetkessä on hyväkin vene läpeensä pilalla. Muutamassa sadassa metrissä jo karvaseksi muuttuvat pohjalaudat ja minkä sille sitten osaa, ainoa konsti on kuorittaa se lasikuidulla. On siinä vaan omat kommervenkkinsä. Takamailla.

Muistipa Piekka-Anselmi nuorempana nähneensä sellaisen puuveneen jonka joku pulassa oleva oli soutanut jäiden läpi rantaan. Siihen oli, rantaveteen saapuessaan parahiksi leikannut kyljet auki jo jää ja päästänyt lompolon sisään. Äijä pelastui, vene meni kokkotarpeeksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mukavasti rohisi jäätynyt sammal kumianturan alla kun Piekka-Anselmi asteli harvakseltaan rimmin pintaa tarkastellen. Karpaloita, niitä se oli vahtaamassa, vaan ei juurikaan näkynyt. Oli huono karpalovuosi. Ei sen vertaa että olisi kiisselin saanut aikaseksi riekon kera syödä.
Ja vain vähissä olivat riekotkin, ei kuulunut hämärissä enää niitten hyvänyön toivottelua toisilleen. Olipa kuitenkin yksi katras pölähtänyt eteen toissapäivänä rantamailla ja siitä oli Piekka-Anselmi veronsa ottanut. Kuriositeetin vuoksi.

Herkutellakseen - myyntiin ei ollut enää kehdannut vuosikausiin niitä toimittaa vähistään. Eipä sitä juurikaan parempaa herkkua maailmassa ollut siipisveikko-puolella kuin riekko ja sen täkkälihat.

Ampuu senkun kokeeksi vaikka pari ja kynii ne perinteiseen tapaan. Sitten tulella polttaa viimeisenkin hitusen untuvista.
Samalla siinä koko linnun roppi rapeutuu ja kun sitten päästää täkkälihat, koivet ja siipispankot helläkätisesti erilleen ja panee lopun ruodon kiehumaan ja muhimaan pehmeäksi soossin pohjaksi, niin taivas jo odottaa.

Erotellun herkun käristää voissa tai kuussa, sianrasvakin käy ja sitten hylkää suolan kera keitinveteen valmistumaan. Jo vain siihen saattaa muutaman katajanmarjan nakata jos sattuu liki olemaan. Sillä kurin siitä tullee lähiruokaa josta nyt paljon höpötetään radiossa.
Hyvää on litistettyjen karpaloiden kera, eikä haittaa vaikka muutaman tuppipotunkin siihen lystiin kuorasee kyytipojiksi. Kun vielä jostakin keksii muutaman ryypin palowiinaa niin johan ei paremmasta väliä.

Kyllä sitä osaakin yksinkertainen maaseudun iniminen olla sitten vähään tyytyväinen. Ei se juurikaan kaipaa enää mitään pizza-höpötyksiä tahi vinosilmäisten itämaalaisten eineitä sen kummemmin.
Mielessä ne tosin käyvät lähes joka kerta kun tunkiolle käy kesäkuumalla laskimpärin tyhjentämässä. On se vaan kumma. Että vain silloin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmi palaa turhaantuneena, mietteliäänä karpaloreissultaan, vaikkakin vesikielellä. Niin oli syvältä ottanut tuo riekkopaistista unelmointi, että ihan oli veden kielelle saattanut.
Piruako se siinä nyt mielessä häräkehtää tuumii puoliääneen ja astelee liiterin nurkalle puupinon tykö. Pistää kätensä pinoon ja kun vetää pois, kiiltelee lokakuun auringossa juomaputeli. Ja mitä oiwallisinta palowiinaa täynnäns.

Ilme kirkastuneena Pee-Aaa astuu porstuan rappusille ja istuu. Ottaa virallisen otteen pullosta. Kopsauttaa kyynerpäällä pohjaan napakan iskun ja avaa korkin. Wanhasta muistista.
Nykypullothan moista ei enää vaadi mutta on se sivustakatsojastakin kivaa tuoolainen wanhojen tapojen tinkimätön ylläpito. Etenkin tällaisissa tärkeämmissä asioissa kuten se palowiina-asiakin joillekin on.

Kurottaa pullon suun ja kaataa kurkkunsa somimoilleen nasakan annoksen lämmikettä karpaloretken aiheuttaman vilunkarautuksen päälle. Ja mukavastippa se lämmittää, tuttu aine. Vastaa huonosti lämmitettyä saunaa kyllä. Tai no ainakin sellaista nyt vähintään, mitä ei ole lämmitetty tänään.

Lokakuun aurinko on viime töillään, juuri ja juuri jaksaa sen verran tyvenessä suojaisessa paikassa lämmittää, että wanhemmanpuoleinen mieshenkilö muutaman pitkähkön ryypin jälkeen raskii lumpsauttaa luomensa kiinni ja katsella päiväunia tahi sinnepäin - ádjagaisia, unen- ja valveillaolon rajatilassa.

Piekka-Anselmin uniin lipuu mahtavan vuonojärven jyhkeät maisemat Nuorgamista ja muistikuvat siitä kuinka hän Arolan wanhan isännän kanssa sieltä kymmenkunta syksyä sitten pyysi harria, siikaa ja taimenta.
Muistikuva toisensa jälkeen kirkkaan sinisestä vedestä leijaa humeetissa. Saa hymyn nousemaan huulille. Otsanahan siliämään ja eikö vain pertana jossakin vaiheessa purkaudu huulilta: "Minä se vain - Piekka-Anselmi, onnellinen mies."

Aurinko iskee silmää ja jaksaa lämmittää porstuan kulmaa aina puolikolmen kieppeille saakka. Sitten sen on mentävä. Homma odottaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmin kaikki osat tässä:

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
On ihmisiä, jotka kykenevät kaikkiin hienoihin ja sankarillisiin tekoihin, paitsi yhteen: olemaan kertomatta onnestaan onnettomalle.