maanantai 12. tammikuuta 2009

HÄMÄRÄ


HÄMÄRÄ

Hämärää vielä oli, aamuista sellaista, ei kuitenkaan tällaista kaamoksen jälkeisen ensimmäisen päivän hämärää, vaan syyskuun lopun ja noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Eikä täällä Lapissa, ööö, Tunturi-Lapissa, mutta jokuhan saattaisi kovin enteellisesti jo nähdä hienoja kicksejä siitä että syntymäpitäjäni nimi on puhdasta saamen kieltä, "suuri virta" ja kotijärvenikin samoja sanasukuja, kuin myös moni paikannimi. Elikkä siellä tämä alla kuvattu episodi sattui. Ei neljän tuulen tiellä.

Niin että jos enteitä ja ennusmerkkejä tahtoisi kerätä nippuun hopulla, pianpa olisi sellaisessa ennusvitelikössä, ettei paremmasta väliä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Olin lähtenyt aamulla warhan, jo ennen sianpierasua, läheiseen, melko korkeaan vaaraan lintumetsälle. Yksin ja mielessäni tietysti pyörien jokaisen lintumiehen toivesaalis, metso. Noooo, hätätilassa koppelokin kävisi.

Oli tyven, autereinen aamu, puut olivat lehdettömiä lähes. Maa sula vielä. Oli pehmeä keli, metsämiehen sanaan.

Reppu selässä, Valmetin yksipiippuinen Tapio-haulikko rinnalla, ja viispilikkuseiska Tikka, toisella. Ei koiraa, vaikka sellainenkin oli hallussa. Pakkasi pirulainen syömään kaikki karvaiset ja höyhenten peittämät otukset sen siliän tien jos satuin alas ampumaan ja en ehättänyt itse ensimmäisenä paikalle.

Mitä sellaisella hurtalla tekee? Minä vaan kysyin ja jätin sen kotiin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Lähestyin par'aikaa vaaran alla olevaa rämeistä korpea. Korvessa solisi pieni puron ja noron välimuoto, mutta osasi sekin pitkien sateiden jälkeen turvota haitaksi asti jolloin joutui sopivaa ylityspaikkaa hakemaan vedenvartta harppoen aivan mahdottomassa vitelikössä.

Nyt oli kuitenkin helppo tapaus, jonkun asettamaa risulaakonkia pitkin vaan yli ja sadan metrin päässä kuivalle maalle.

Usva leijaili sakeana, vaikka polun erottikin ja jonkun matkaa eteenpäin, koska aamunkoi kajotti edestäni.

Tapani mukaan kävelin hillitysti, isommin rymistelemättä. Yht'äkkiä huomaan polun varressa edessäni mättään päällä jotain tummaa, oikeastaan mustanpuhuvaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Niskavillani pörhistyvät siinä silmänräpäyksessa, adrenaliini kohisee höyryveturin kiihkolla suonissa. Pysähdyn niille sijoilleni. Huuliltani karkaa äänetön parahdus: "Metso Perskules!"

Yritän pysyä liikkumatta, kahisematta, yritän olla en mitään, en kukaan.

Äkkään hopulla, että matka on liian
pitkä hehtaaripyssylle. Ja Tikka-sohlo on selässäni. Hikeä pukkaa. Alan perääntyä hiljaa, katse tiukasti otukseen liimattuna.

Lopulta pääsen sen näkymättömiin. Kiihko loiventuu hieman ja pääsen ottamaan yltäni haulikon. Lasken sen maahan. Kurotan sitten viispilkkuseiskan nojalleen ja sitten repun, pois liikkeitä haittaamasta.
Tietenkin toimin ajatuksen nopeasti, vaikka aika tuntuikin ikuisuudelta. Koppaan kiväärin, tarkistan että panos on piipussa ja lähden hiipimään metson suuntaan polkua myöten. Hipisipihiljaa, äänetönnä mahdollisimman.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Onnittelen itseäni, otus on yhä paikalla. Näyttää ettei se ainakaan olen minun satunnaisiin ääniin reagoinut mitenkään. Paikallaan johottaa kuin patsas.
Metsästysviettini
pettää. Alan helewetti soikoon ihastelemaan asentoa, muotoa ja kauneutta, haihattelemaan asetelman väriharmoniaa.

Lopulta älli palaa, metsämiehen kuuma veri vonkuu suonten mutkissa ja kykistyn polveni varaan tähtäämään kaikkien oppien mukaisesti. Muistan pidättää hengitystä, lasken hiljaa jyvää otusta kohden ja mumisen äänetönnä otukselle:
"Siinäpä kökötät metsoseni, autuaan
tietämättömänä elopäiviesi lyhyydestä, ylpeänä muistelet astumiesi koppeloiden kiihkoa ja alulle saattamiasi jälkeläisiä ylpeänä. Et ollenkaan tiedä mitä minä olen suunnitellut sinun varallesi.
Niin, ajattelin sinusta, hyvä herra, tehdä paistin uuniin ja sitten nauttia herkutellen, makustellen wahvaa aromiasi.
Kun minä hitaasti kiristän sormeni liipasimella löysät pois ja sitten vielä viisi milliä hengittämättä, niin siinäpä sitten sinun elämäsi on eletty. Siihen se loppuu metson rauhoitusaika. On se niin - niin se on.
Pyydän siis etukäteen anteeksi, että
joudun tappamaan sinut. Mutta niin olen päättänyt, wahvemman oikeudella."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Samassa kuuluu polven alta napsahdus, korvissani kuin tykinlaukaus. Joku perkeleen risu pettää ja saalis on tietysti tiessään kun saan kasattua itseni, ehdin miettiä.

Ei, siinä se jököttää yhä. Uudet valmistelut. Ja lopulta laukaus. Ja siinä se jököttää yhä. Tuskin piru silmäänsä räpäytti mokoma. Ja uusiksi ja laukaus. En ole enää uskoa silmiäni. En voi tältä matkalta ampua ohi.

Tutkin hahlon ja jyvän. Kaikki on kunnossa. Uusi tähtäys. Laukaus. Nyt ilmoitan jo ääneen korven väelle ihmettelyni.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Peräännyn ja koppaan haulikon, lähden sitten etenemään reipasta vauhtia otusta päin. Kyllä sillä saatan hermo pitää. Antaa tulla näin liki, enää kymmenkunta metriä. Kun pääsen kohdalle huomaan miksi se ei pakene.
Mihinpä musta juurenkarahka kannostaan pakoon pääsisi?

Naurahdan, vilkaisen ympärilleni ettei vaan kukaan nähnyt. Marssin repulle, nappaan olalle ja palaan kannolle. Pengon reppua, kaivan Airamin ja alan hörppimään kahvia.
Samalla päätän etten kerro tästä sataan vuoteen kenellekkään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

17 kommenttia:

  1. Hahahah, tositarinoita ei voita mikään, vai että pahkaan lyijyä laitoit;DD

    Hevoinen

    VastaaPoista
  2. :D Kerroit alle sadan vuoden kuluttua, kiitos siitä :D

    VastaaPoista
  3. Hevoiselle:
    Juurakkoon Stana! JUURAKKOON!

    Nanalle:
    Tuntui että sata vuotta oli jo kulunut.

    VastaaPoista
  4. Hehe...hämäräpä hyvinkin.

    Onneksi oli koira kotona, vähän olisi toinen nauranut sulle. Koiramaisesti.

    VastaaPoista
  5. Nuorelle naaraalle:
    ZIZOZ! Tuossa nickissä on otetta!
    Olen kyllä kuullut monen muunkin erehtyneen tuossa tilanteessa. Meitä on moneksi.
    Jep se olisi varmaan nauranut katketakseen ja kertonut muille koiruille.

    VastaaPoista
  6. Täytyy sanoa että on juurakolla hyvät hermot. Minä olisin jo kiskonut itseni maaperästä ja kipittänyt kiljuen lähimmän korpikuusen helmoihin piiloon.

    VastaaPoista
  7. Reinelle:
    Jooo-o! Sitkeä kuin tervaskanto oli se tervaskanto!
    Minä olisin jo kiskonut itseltäni housut kinttuun ja kipittänyt kiljuen jonkun hedelmällisen naaraan helman alle "piiloon".

    VastaaPoista
  8. Nälkäänsä sitä ampuu vaikka kannon syötäväksi!

    Näin eilen koiran ja hetken päästä ihmisen kontallaan. Kumpaakin säikähdin, turhaan, kun kanto se vain oli.

    VastaaPoista
  9. Hieno juttu, etkä sitten kertonut. No, minä en kerro eteenpäin.

    VastaaPoista
  10. No onhan tää hervotonta, ettei meille kerrota noin hyvää juttua! Olisin jo ensin ihastellut eränkävijän taitojasi, sitten kertojan taitojasi, sitten vähän morkannut kauniin elläimen tuhoomista, mutta perskeles, ku mittää ei tapahtunu, nii en sano mittää.

    VastaaPoista
  11. Aimariille:
    En kertonut, eläkä sinäkään. Ethän?

    Utukalle Ameriikkaan asti:
    Sanomatta paras jos ei saa mitään ja laskukone kyllä kertoo. Ja jakaa.

    VastaaPoista
  12. No, en olisi uskonut ellet itse olisi kertonut. Ja täällähän tieto pysyy salassa maailman tappiin. Mitä se sitten taas tarkoittaakaan... :)

    VastaaPoista
  13. Liisalle:
    Kyllä. Tieto pysyy täällä salassa maailman tappiin. Luotan siihen.

    VastaaPoista
  14. Kyllä tarinasi oli niin hyvällä jännitteellä kirjoitettu, että tälläinenkin, jolla ei ole kokemusta metsällä käynnistä, saattoi oikein tuntea ja haistaa syksyisen aamuhämärän. Niin ja hämärässähän voi nähdä mitä haluaa näkevänsä tai pelkää näkevänsä. Pulleita lintuja tai mörköjä :)

    VastaaPoista
  15. Sepä vasta saalis! Kyllä kelpaa näinkin pitkän ajan kuluttua tuommoisella rehvastella ;)

    VastaaPoista
  16. Elmalle:
    Minä kiitän Elma, harvoin mörköjä, mutta kaikkea muuta kyllä.

    Allyaliakselle:
    Saalis oli hieno ja pidetty elinaikanaan. On nykyisin varmaankin jo lahonnut.

    VastaaPoista

Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia  
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi